- Selannut Danboorusta translated-tagilla varustettuja pornopiirroksia ja pohtinut sitä kautta otakukulttuurin nais- ja mieskuvia, sukupuolikäsityksiä, seksuaalisuutta, pornografiaa, toiseuttamista ja piilevää (tai sitten vähemmän piilevää) misogyniaa. Se kuulostaa paljon hullummalta nyt kun sen sanoo ääneen.
- Lukenut Mai-HiME-fanficciä nimeltä Windows of the Soul. Muutoinhan olisin jo täysin tympääntynyt koko ShizNatiin, mutta tästä on sentään vastuussa Lestaki, joka aiemmin kirjoitti erään naurettavan huonon animun parille kaksiulotteiselle sivuhahmolle 76 lukua introspektiota ja itsereflektiota. Windows of the Soul ei ole tosin ainakaan vielä onnistunut mitään vaikutusta tekemään, mutta Lestaki jos kuka saattaa onnistua tuomaan jotain uutta näinkin kuluneeseen aiheeseen.
- Suunnitellut viimein kirjoittavani sen tulikivenkatkuisen ryttäyksen animusarjasta Ghost Hound ja sen säälittävän tyhjänpäiväisestä lopetuksesta. Vinkki kaikille heille, joilla sarja on vielä kesken tai jotka sen suunnittelevat katsovansa: lopettakaa katsominen sinne jonnekin jakson 20 tietämille, nauttikaa vapaavalintaista päihdyttävää ainetta runsain määrin, katsokaa Serial Experiments Lain pikakelauksella läpi sattumanvaraisessa järjestyksessä, ja teeskennelkää että se oli Ghost Houndin oikea loppu.
- Suorittanut erinäisiä yliopisto-opintoja ei niillä niin väliä.
- Lukenut mangaa. Seuraavassa lyhyt arvostelurypäs lukemastani:
Vaikka kuinka tekisi mieli (ja yleensä ei edes tee), ei yksittäisellä opiskelijarukalla riitä aika sitten millään jokaisen uuden animesarjan seuraamiseen alusta loppuun siltä varalta, että jokin nimike sieltä seasta osoittautuisikin lopulta vaivansa arvoiseksi. Toki sen kaikkein turhimmankin kengännauhabudjetilla animoidun haaremi-moe-helvetin voi tehdä nautinnolliseksi odotuksiaan ja standardejaan manipuloimalla (tai vaihtoehtoisesti vetämällä kännit ja leikkimällä MST3K:ta), mutta Aika, tuo vanha pervo, on alati kaluamassa päiviemme sekunteja. Valintoja on tehtävä, sarjoja karsittava, jos mielii resurssiensa riittävän mihinkään muuhun kuin animen katsomiseen, eli esim. animeblogaamiseen.
Pitemmittä puheitta. Seuraavassa käyn kevään 2008 uusia animuja läpi yksitellen, heittäen niistä suurimman osan muita kierteittä kompostiin. Pois on jo etukäteen karsittu kaikki jatko-osasarjat sekä ne nimikkeet, joihin en ole vaivautunut koskemaan pitkällä tikullakaan. Kaiken jälkeen jäljelle jäävät saavat nauttia ylettömästä kunniasta ja jakamattomasta huomiostani. Tarttukaamme siis talikoihin!
No olen minä huonompiakin sarjoja katsonut. Vaikka kuinka monta. Ei Hatenkō Yūgilla (joka myös Dazzlena tunnetaan) ole mitään hävettävää siinä suhteessa.
Mutta on se kumma, miten huono loppu saa hyvän sarjan tuntumaan huonommalta kuin huono sarja, jolla on hyvä loppu.
Höm höm, mitäs tekosyitä sitä nyt tällä kertaa keksisi… Tässä nyt on ollut vähän flunssaa ja kaikkea… Kerran kuussa on ihan riittävä blogaustahti… Joo mutta asiaan.
Näin tulevaa elokuva-adaptaatiota, animeversiota ja viitososan käännöksiä sun muuta mukavaa odotellessa lieneisi mitä otollisin tilaisuus pysähtyä hetkeksi tarkastelemaan hiukan lähemmin Kiminori Wakasugin IHAN HELVETIN KOVAA HEVIMANGAA JONKA NIMI ON DETROIT METAL CITY SE ON TOSI METALLIA JA SE PUREE SULTA PÄÄN POIKKI! RYÄÄÄRGH!!! GO TO DMC!!!! \m/
Häh… ei sitä nyt aina huvita. Mutta Mastermindini on vihdoin lvl 50 ja Defenderinikin jo lvl 23! Sitä lvl 36 Scrapperia en tosin ole juuri jaksanut pidemmälle pelata. Scrapperit ovat ihan kakkoja.
Noh, noin kolmen viikon hiljaisuus sinne tai tänne. Jos vaikka jokaisesta sarjasta edes sen loputtua jotain hassua kirjoittelisi, saisi tännekin jotain tilantäytettä.
Josta puheenollen. Sisters of Wellber, ensimmäinen tuotantokausi. Mitäköhän helvettiä. Mitäköhän helvettiä useammallakin tapaa. Ei sillä että sarja olisi varsinaisesti huono ollut, saatika sitten erityisemmin hyvä, tai edes kunniakkaan omituinen. Miten sitä nyt sitten kuvailisi sitä epämääräisyyttä… joo, epämääräinen. Se on epämääräinen.
Minä… en liiemmin nauttinut Neon Genesis Evangelionista. En nauttinut. En koe niitä perverssejä turhaumia ja sitä sielunsa umpisolmuun vetäneiden henkilöhahmojen rasittavaa, sairaalloista piehtarointia nautinnollisiksi. Hideaki Annolla on enemmän seksuaalisia sun muita patoutumia kuin viidellä Sigmund Freudilla. Juonen tahmaisuus, mauton fanservice, teennäisyys ja teeskentely, sekä kaiken läpi paistava mittaamaton itseinho. En voi väittää nauttineeni. Suurin osa sarjasta kulutetaan epämääräisen häiriintyneeseen räminään, ja vasta parissa viimeisessä jaksossa varsinaisesti tapahtuu jotain. Kaikki menee päin helvettiä mitä pitkäveteisimmällä tavalla, eikä mikään ole ikinä mitään. Ei siinä ole mitään nautinnollista.
Ja entä jos olisi ollut? Mitä jos Shinji ei olisi ollut saamaton, itsekeskeinen runkkarisiili? Mitä jos Reillä olisi ollut persoonallisuus? Mitä jos Asuka olisi ollut yhtä kovis kuin mitä hän luuli olevansa? Ketä sellainen enää kiinnostaisi? Sikäli kun Neon Genesis Evangelionilla on mitään merkitystä tai arvoa, se kaikki lepää juuri sarjan epämiellyttävyydessä, ajoittain suoranaisessa kuvottavuudessa - miellyttävä Evangelion on yhtä kuin turha Evangelion. Niin, tämä ei olekaan nyt mitään riemukasta robottien ryskettä, niin, kun dekonstruoidaan koko genre ja vedetään henkilöhahmot angstisiin umpisolmuihin, niin, ja sitten lopuksi haistatetaan paskat koko fanikunnalle hah hah haa! Niin! OTAKU IS PIG! DO YOU WANT MECHA? DO YOU WANT HEROISM? OTAKU IS PIG DISGUSTING!
En silti voi väittää varsinaisesti pitäväni Neon Genesis Evangelionista, mutta jonkinlaista vastahakoista kunnioitusta on pakko tuntea. Jos Evangelionista ottaa pois kaiken, mikä tekee siitä epämiellyttävän katselukokemuksen, mitä jää jäljelle? Tengen Toppa Gurren-Lagann?1
Ilmiö saattaa kenties olla jotensakin tuttu joillekin: naispuolinen sivuhahmo piestään henkihieveriin, raiskataan, tapetaan tai uhrataan jollain muulla äärimmäisen epämieluisalla tavalla jotta miespuolinen päähahmo saa angstia, motiivia, hahmonkehitystä sun muuta mukavaa. Kansainvälisillä vesillä ilmiö tunnetaan nimellä Women in Refrigerators (eli lyhykäisemmin WiR), sen tapauksen mukaan jossa kuka lieneekään superpahis nirhasi Vihreän Lyhdyn tyttöystävän ja tunki ruumiin jääkaappiin sankarpojulle yllätykseksi. Amerikkalaisissa supersankarisarjakuvissa ilmiön alku voitaneen jäljittää Hämähäkkimiehen tuolloisen tyttöystävän Gwen Stacyn kuolemaan Vihreän Menninkäisen otteissa vuonna 1973; tämä seksismin, misogynian ja patriarkaatin synkkämielisille jumalille suoritettu veriuhri ilmeisesti tehosi, sillä Hämärin kirjoittajille tapauksesta riitti juonentynkää irti revittäväksi vielä vuosikymmeniksi eteenpäin.
WiR-syndrooma ei luonnollisesti ole kuitenkaan trikooasuisten oikeuden puolustajien yksinoikeus. Valitettavasti.
“You can tell I’m the biggest fan because I hate it more than anyone else!” loihe edesmenneen nettisarjakuvan RPG World tekijä lausahtamaan eräässä stripissään; tämä mitä nerokkain aforismi toimikoon siis tämänkin höttöisen animublogin perusjalkana, ohjenuorana, pelastusrenkaana ja riippakivenä. Ärr! Minä olen kärttyisä elitisti! Vihaan kaikkea! Olen aina oikeassa! Ärr!
Että kas kuin näin ikään. Tulikivenkatkuista itkua ja hampaitten kiristelyä alkaa ilmestyä sitä mukaa kun avautumisen tarvetta löytyy.
Höm höm, mitäs tekosyitä sitä nyt tällä kertaa keksisi… Tässä nyt on ollut vähän flunssaa ja kaikkea… Kerran kuussa on ihan riittävä blogaustahti… Joo mutta asiaan.
Noh, noin kolmen viikon hiljaisuus sinne tai tänne. Jos vaikka jokaisesta sarjasta edes sen loputtua jotain hassua kirjoittelisi, saisi tännekin jotain tilantäytettä.
Minä… en liiemmin nauttinut Neon Genesis Evangelionista. En nauttinut. En koe niitä perverssejä turhaumia ja sitä sielunsa umpisolmuun vetäneiden henkilöhahmojen rasittavaa, sairaalloista piehtarointia nautinnollisiksi. Hideaki Annolla on enemmän seksuaalisia sun muita patoutumia kuin viidellä Sigmund Freudilla. Juonen tahmaisuus, mauton fanservice, teennäisyys ja teeskentely, sekä kaiken läpi paistava mittaamaton itseinho. En voi väittää nauttineeni. Suurin osa sarjasta kulutetaan epämääräisen häiriintyneeseen räminään, ja vasta parissa viimeisessä jaksossa varsinaisesti tapahtuu jotain. Kaikki menee päin helvettiä mitä pitkäveteisimmällä tavalla, eikä mikään ole ikinä mitään. Ei siinä ole mitään nautinnollista.
