Höm höm, mitäs tekosyitä sitä nyt tällä kertaa keksisi… Tässä nyt on ollut vähän flunssaa ja kaikkea… Kerran kuussa on ihan riittävä blogaustahti… Joo mutta asiaan.

Näin tulevaa elokuva-adaptaatiota, animeversiota ja viitososan käännöksiä sun muuta mukavaa odotellessa lieneisi mitä otollisin tilaisuus pysähtyä hetkeksi tarkastelemaan hiukan lähemmin Kiminori Wakasugin IHAN HELVETIN KOVAA HEVIMANGAA JONKA NIMI ON DETROIT METAL CITY SE ON TOSI METALLIA JA SE PUREE SULTA PÄÄN POIKKI! RYÄÄÄRGH!!! GO TO DMC!!!! \m/

Detroit Metal City on Japanin ja koko maailman kovin metalliorkesteri, joka jyrää alleen kaiken maailman punkkarit, räppärit ja popparit, kilpailevista rokkibändeistä nyt puhumattakaan. Yhtyeen nokkamiehenä häärii saatanallisen pirullinen Johannes Krauser II, ammatti demonikuningas, kotikaupunki Helvetti, harrastuksia väkivalta, teurastaminen ja raiskaaminen, voimataso yli yhdeksän tuhatta. Krauser vinguttaa kitarasooloja hampaillaan, osaa sanoa “Raiskaa!” kymmenen kertaa sekunnissa (yksitoista jos oikein rutistaa), moshaa nopeammin kuin kukaan muu ja kantaa brittiläisen hevilegendan Jack Ill Darkin himottua sähkökitaraa. Hänen irtopäänsä riivaa vääräuskoisia, hänen verensä on vihreää, hänen räkänsä on myrkyllistä, eikä ole mitään, mitä hän ei pystyisi raiskaamaan. Mutta corpse paintin alla Krauser on Sōichi Negishi, ujo maalaispoika joka uneksii muodikkaan, suositun ja herkkiä rakkauslauluja lurittelevan pop-muusikon urasta.

Ja kas näin on voittoisa kaava valmis! Negishi yrittää yrittämistään paeta kaksoiselämäänsä Krauserina, luoda toisentyyppistä muusikonuraa ja hurmata sööttiä ja muodikasta naistuttavaansa, mutta eihän siitä tule hittojakaan. Manageri on umpihullu hevariämmä joka pieksee Negishin verille tämän edes ajatellessa lopettamista, ja bändikaverit ovat hekin kumpainenkin omalla tavallaan omituisia otuksia. Mitä ikinä Negishi tekeekin meikit ja peruukki yllään, bändin fanaattiset kannattajat onnistuvat näkemään sen osoituksena Krauserin helvetillisistä taikavoimista. Kaiken lisäksi Negishi on täysin toivoton tapaus kevyen musiikin parissa, ja aina hermojensa pettäessä hän päätyy sonnustautumaan esiintymisasuunsa ja levittämään verilöylyjen, räjähtävien sisuskalujen, mätien penisten, paholaisarmeijoiden ja raskaan musiikin ilosanomaa milloin missäkin. (Huomautettakoon tosin, että mitään oikeasti rivoa ei pääse DMC:ssä tapahtumaan. Siitä vain puhutaan. Paljon.)

Myönnettäköön, DMC on äärimmäisen kaavamainen. Mitään varsinaisesti uutta ei sarjasta enää ensimmäisen pokkarin jälkeen löydy - mitä nyt välillä harhaudutaan pitempiinkin tarinakokonaisuuksiin, kuten Satanic Emperor -hevifestareille kohtaamaan norjalaisbändi Helvete synkkine salaisuuksineen - ja ajoittain saattaa standardejaan ylläpitävä lukija havainnoida jopa tietynlaista tylsistyttävää toistoa ja puuduttavaa yllätyksettömyyttä seuratessaan Negishin epätoivoista elämää Krauserin varjossa. Mutta älä huoli, vaivaan on myös lääke: alan spesialistien mukaan rivakka moshaaminen DMC-hittien Mad Monster, DeathPenis tai Grotesque tahtiin aiheuttaa aivoille riittävästi vahinkoa torjumaan moisen intellektuellin hömpötyksen.

Niin, ja kuten mainittua, Detroit Metal City on kuluvan vuoden aikana saamassa niin live-action- kuin animaatioadaptaationkin. Ensin mainitussa pääosaa esittää Kenichi Matsuyama, jonka jotkut saattavat muistaa Death Note -leffojen L:nä, ensimmäisen Nana-leffan Shininä tai kenties Sexy Voice & Robo -sarjan Robona, ja jälkimmäisestä vastaa Studio “Mitään En Oo Ottanu” 4°C. Pysyn tuskin housuissani.

Pisteytys:

Raskasmetallipitoisuus: 666%
Rock-uskottavuus: Ei määritelty
Korkeaotsaisuus: 1½ / 5
Moé: -4 / 5
Raiskattuja esineitä: 1 per luku (keskimäärin)

Yhteensä: 4 / 5 ja kitarasoolo päälle. Go to DMC!